Lueskelin eräältä nettisivuilta riippuvuudesta ja sieltä bongasin tällaisen kappaleen:
Riippuvuus mielletään usein vain tiettyjen, jollain tavoin erityisten yksilöiden ongelmaksi huomaamatta, että ilmiön syntyyn ja kehitykseen vaikuttaa myös se laajempi sosiaalinen todellisuus, jossa elämme. Yhteiskunta, jota luonnehtivat traditioiden murtuminen, yksinäisyys, vieraantuminen ja tulevaisuuden perspektiivien supistuminen, on erityisen altis tuottamaan riippuvuuskäyttäytymisen kaltaista korviketoimintaa. Nämä erilaiset ympäristö- tai perintötekijät eivät kuitenkaan itsessään tuota riippuvuutta ilman yksilön omaa panosta ja toistuvaa turvautumista kyseiseen aineeseen tai toimintaan.
Itselleni tekstistä pomppasi tuo *tulevaisuuden perspektiivien supistuminen* yhteiskunnassa, jossa on päivä päivältä enemmän mahdollisuuksia ja kehitystä. Muistan jo varhaisteininä pohtineeni, mitä tekisin, jos pelikoneet ja porno kiellettäisiin lailla. Mihin saisin aikani kulumaan tyydyttävästi ja mitä tulevaisuutta minulla edes voisi olla ilman näitä. Koin myös, että riippuvuudet pitivät hengissä ainoana henkireikänä. Ne olivat korkeampi voimani, jotka antoivat merkityksen elämälle. Samalla koin jatkuvaa yksinäisyyttä. Samalla kun yritin pysyä yhä lujemmin yhteiskunnan normeissa mukana, koin itseni yhä vieraantuneemmaksi ympäristöstä. Tulevaisuuteni näkymät olivat vain pinnallisissa asioissa, mutta ne tuntuivat addiktoivien asioiden rinnalla yhdentekeviltä, kuten kaikki muukin.
Toipumisen myötä olen huomannut, että asiat jotka loivat tarpeen takertua peleihin ja pornoon olivat samoja asioita, joiden takia koin tulevaisuuteni ja elämäni kaiken muun kuin addiktoivien asioiden osalta yhdentekeväksi. En siis ollut olemukseltani toivoton, vaan kaikki oli oireita ja seurausta. Nämä asiat alkoivat paljastua vasta kun lopetin addiktiokäytöksen. Kun on joutunut rakentamaan elämän uudestaan siten, että siinä, missä ennen pystyi kaikessa tuudittautumaan pornon ja pelihetkien varaan, tänään ne eivät ole vastaus enää mihinkään. Kaikkiin tunteisiin, joihin olin vastannut jommalla kummalla näistä kahdesta riippuvuudesta, tuli keksiä uusi tapa reagoida ja käsitellä ne. Jos tuntuu yksinäiseltä, keksitään muuta. Jos ahdistaa, keksitään muuta. Jos masentaa, keksitään muuta. Jos surettaa tai olen hyvinkin iloinen, keksin muuta. Aikani juoksin tunteita karkuun ja teeskentelin kuin niitä ei olisi. Tuntui kuin en menisi eteenpäin vaikka latenttina riippuvuudet oli ollut jo pidemmän aikaa. Koska mikään muu ei tuottanut kuitenkaan mielihyvää eikä toisaalta auttanut käsittelemään ikäviä tunteita, oli korkea aika kohdata nämä tunteet ja pysähtyä pohtimaan, mikä viesti niillä on minulle kerrottavana itsestäni. Miksi ahdistaa, mikä sen takana on ja miten koen sen? Miksi olen surullinen ja olisinko toivonut joltain erilaista käytöstä? Olisinko itse halunnut toimia toisin tai onnistua? Samoin ajattelen silloin tällöin kaikkien muidenkin tunteiden kohdalla, jos ne eivät mene normaalisti ohi. Alkoi löytyä toinen minä, joka kohtelee sitä rikkinäistä ja tarvitsevaa minää empaattisesti ja on kiinnostunut tämän toiveista ja tarpeista sen mukaan, kuin sillä itsellä on voimavaroja.
Tunne-elämän elpymiseen meni ensimmäiset vuodet. Ja näitä tunteita opin aluksi tunnistamaan seuraamalla käytöstäni ja miettimällä, miksi reagoin joskus niin kuin reagoin. Esimerkiksi moniin vaikeisiin asioihin viittasin kintaalla, koska en osannut käsitellä niitä. Rehellisyys ja empaattisuus itseä kohtaan on ollut avain. Kukaan ei minua rehellisyydestäni tuomitse, koska jos en ole rehellinen, se ei muuta tuomiotani. Se on vain viisauden alku, että tunnistaa ja tunnustaa tosiasiat, olivatpa ne sitten tunteita, asioita tai tilanteita. Silloin ei putoa alaspäin, mutta pääsee varmasti ylöspäin. Ja siinä kun pitää empaattisen suhtautumisen itseensä on muyös mukavampi mennä eteenpäin.
Aluksi vaimo otti kaiken minun hoitamiseni vastuulleen. Vaimon syy patistaa minut hoitoon, rehellisyyden vaatimiseen tai vaatimus että minun on muututtava, ei ollut empatia vaan viha. Viha siitä, että aiheutin kärsimystä hänelle valheilla ja salailemalla. Antamalla turhaa toivoa itsestäni ja yhteisestä tulevaisuudestani. Lisäksi en mennyt eteenpäin, enkä ollut kiinnostunut hänestä ihmisenä, niin kuin en ollut kiinnostunut kenestäkään muustakaan ihmisestä, edes itsestäni. Nyt omat siivet kantavat jo vähän, mutta huomaan kuinka antoisaa on, kun on ympärillä ihmisiä, joiden kanssa voi tehdä havaintoja itsestä, riippuvuudesta ja elämästä.
Kirjoittaja on peli- ja pornoriippuvuudesta toipuva mies pääkaupunkiseudulta.
