Tämä on juuri sitä aikaa, kun tammikuussa tehdyt pontevat uudenvuodenlupaukset tamppaantuvat kiireen ja väsymyksen jalkoihin. Kun päiväunet vetävät paremmin kuin punttitreeni ja herkkulakko kaatuu influenssa-aallon kohinaan. Ja juuri tässä hetkessä tehdään tärkeimmät päätökset.
Olen isojen liikkeiden nainen. Jaksan aina vain pitää kiinni äkkimuutoksen ja radikaalien täyskäännösten ihanasta illuusiosta, jossa tapahtuu huikeita, kunhan vain laitan tuulemaan. Niinpä jokainen tammikuuni alkaa lupauksilla paremmasta minusta. Mitä neonvärisemmät trikoot, sitä lupaavampia tuloksia häämöttää aivan kulman takana!
Ja joka kevät näihin aikoihin alan siirtää katsetta seuraavan vuoden tammikuuhun. Ainahan voi tehdä uudet lupaukset silloin.
Kaatuneet kuntosalilupaukset eivät tapa ketään, mutta pulmia syntyy, jos samanlainen asenne on uinut henkisen puolen hommiin. Henkisen kesäkunnon tavoittelun kanssa on nimittäin eri juttu. Jatkuva haikailu äkkimuutosten ja ihmeparantumisten perään on oikeasti haitallista. Epäonnistuneista kuureista syntyy pettymystä ja epätoivoa, ja ne ovat tasapainoisen elämän arkkivihollisia.
Oikeat ja toimivat muutosprosessit kysyvät kärsivällisyyttä. Rehellinen itsetutkiskelu ja murtuneiden rakenteiden paikkaaminen kysyy aikaa ja malttia. Se ei ole lyhyt pyrähdys vaan maratonmatka. Miten ärsyttävää! Puhun kokemuksesta.
Kasvoin nuoruuteni liikaa juovan vanhemman lapsena. Siitä kasvoi sisääni musta mytty häpeää ja surua. Yritin ensin vuosikaudet lakaista lapsuuden jättämiä kipeitä jälkiä piiloon ja sitten muuttaa kerta rytinällä itseni kokonaan toiseksi ihmiseksi. Sellaiseksi, johon menneet eivät koske. Molemmat metodit olivat huonoja. Kummallakin rikoin sekä itseäni, että muita. Kostealle perustalle ei voi rakentaa tukevia taloja. Oli saneerattava kunnolla, pohjia myöten. Ja sellainen vie aina aikaa.
Häpeä on myrkkyä ihmissuhteille. Moni meistä kosteusvaurioista kärsineistä törmäileekin aikuisena ihmissuhdepulmiin. Petämme tai tulemme petetyiksi. Jätämme tai tulemme jätetyiksi. Ostamme ystävyys- ja parisuhteissamme rakkautta teoilla, tai pysyttelemme kylmän etäisyyden päässä varmistaaksemme turvallisen pakotien. Usein kestämme huonosti riitoja ja välienselvittelyä. Tuntuu helpommalta hypätä aina uuteen suhteeseen siinä vaiheessa, kun on itse joutunut epäsuotuisaan valoon, käyttäytynyt tarvitsevasti tai hankalasti, tai kun toisesta on paljastunut alkuihastuksen jälkeen jokin inhimillinen piirre. Emme ole tottuneita pysyvyyteen ja tasapainoon. Sekin on kuitenkin harjoittelulaji.
Uskon, että todellisen henkisen kunnon saavuttamisen salaisuus piilee sen epämiellyttävän tunteen kestämisessä, että meissä kaikissa on rikkinäiset pintamme, pehmeät sisuksemme ja liuta vähemmän mairittelevia piirteitä. Hyväksymällä ne itsessämme tulee mahdolliseksi hyväksyä ne myös muissa. Suostuminen työskentelemään omien pehmeiden paikkojemme äärellä pitemmin kuin kesätähtäimellä mahdollistaa oikeita mullistuksia. Silloin jatkuva lähteminen ja jatkuva muutoksen kaipuu voi pikkuhiljaa hellittää, ja on mahdollista asettua olemaan pysyvästi tässä. Uskaltautua toisten nähtäväksi ja itsekin näkemään. Sitoutua.
Innostun edelleen tammikuussa kuntosalikortista, mutta henkisen kunnon kohdalla haluan pysyvämpiä ratkaisuja. Olen ymmärtänyt, että uuden, uljaamaan minän jatkuvan tavoittelun sijasta tärkeintä on oppia jaksamaan tätä arkista itseäni. Antautua työskentelemään kipeiden kohtien kanssa odottamatta mullistavia hetken muutoksia. Rakentaa huteraa perustaa vähä vähältä vahvemmaksi.
Nyt on juuri se hetki, kun turnauskestävyyttä kysytään. Sitkeys palkitaan! Lyhytkestoisen kesäkunnon sijasta palkintona on kantava pohja koko loppu elämäksi.
Ani Kellomäki, 41, on Hämeenlinnalainen toimittaja ja tietokirjailija, jonka elokuussa 2017 ilmestynyt Kosteusvaurioita – kasvukertomuksia pullon juurelta -kirja käsittelee liikaa juovien vanhempien kanssa kasvaneiden lasten kokemuksia.
kuva: Riikka Kallinkoski
