En tiedä minne olen menossa, mutta sisälläni kuiskii pieni äänetön ääni, joka kertoo mistä kääntyä ja minne. Tämä pieni ääni lienee sisäisen ikuisuuteni ääni. Se osa minua, joka ei muutu maailman heilahdusten mukana eikä hetkahda olosuhteista, vaan pysyy aina tyynenä, viisaana ja valoisana. Raitistuttuani olen oppinut kuulemaan tämän pienen äänen yhä paremmin ja alkanut luottamaan sen viisauteen. Matka äänen kuulemiseen on ollut täynnä kiertoteitä ja erehtyneenä luulemaa muita opastajia täksi ääneksi, olen löytänyt itseni usein umpikujasta. Onneksi kyseessä on kaikessa herkkyydessään niin vahva voima, että sitä ei voi olla huomioimatta loputtomiin ilman, että sairastuu tai menettää järkensä.
Riippuvuus aiheutti minussa sen, että pientä ääntä ei ehtinyt kuunnella ollenkaan. En varmasti edes tiedostanut sitä syvyyttä, joka minussa oli. Olin pelkkää pintaa ja sen myrskyjä. Mieli ja riippuvuus huusivat kilpaa ja hautasivat alleen kaikki pienen äänen viisaat ohjeet. Riippuvuus syöksi elämää raiteiltaan ja mieli koitti parhaansa mukaan puolustella ja järkeillä tilannetta itselleni ja ulospäin. Hätääntynyt mieli piti ohjat tiukasti itsellään ja pelkäsi menettävänsä kontrollin, jos ei jatkuvasti olisi valppaana. Riippuvuuden ja mielen pitäessä valtaa, mikään elämässäni ei ollut peräisin ikuisesta osasta minua. Kaikki oli rakentunut jonkin ulkoisen varaan. Joku sanoi, millainen piti olla tai itse järkeilin millainen pitää olla, siten muutuin täysin olosuhteiden ohjaamaksi sätkynukeksi. Mikään rakennelma ei koskaan tietysti tuntunut täysin oikealta, joten loin taas elämästäni uudenlaisen näytelmän. Joka kerta, kun tein näin, tein itseäni vastaan ja kokonaisvaltainen oloni muuttui yhä surkeammaksi ja surkeammaksi.
Onneksi riippuvuuden tie tuli loppuunsa, kun kehoni ja mieleni sairastui. En yksinkertaisesti pystynyt enää jatkamaan samaa rataa. Mieleen ei voinut enää samaistua, koska se oli läkähtynyt ja särkynyt. Keho ei pystynyt enää riippuvuuteen vaan oireili monella eri tapaa. Olin niin väsynyt, että en jaksanut olla enää mitään muuta kuin paljas itseni, en jaksanut enää rakentaa itseäni yhdenkään valheen varaan. Niin väsynyt, että en kyennyt kannattelemaan näytelmäni kulisseja. Silloin viisas valo sisälläni alkoi paistaa uupumuksen luomista raoista läpi. Se valaisi kaiken valheellisen paljastaen, että riippuvuus oli kaapannut elämäni ja tehnyt siitä omansa.
Oli aika alkaa etsiä pientä viisasta sisäistä ääntä ja suostua siihen, että en voinut antaa elämäni ohjautua minkään ulkoisen varassa, vaan elämän oli virrattava sisältäni juuri sellaisena kuin se on minulle annettu. Omanlaisen elämän luominen on ollut prosessi, joka on vaatinut rinnalleen saman polun kulkeneita tukijoita. Sellaisia ihmisiä, jotka rohkaisevat ja kannustavat kulkemaan vastavirtaan. Maailmassa on monta äänitorvea, jotka toitottavat omaa totuuttaan ja vaatii rohkeutta kuunnella juuri sitä totuutta, joka kumpuaa itsestä.
Tässä uudessa aikakaudessani elän päivä ja hetki kerrallaan, antaen pienen äänen ohjata minua lempeästi omalla vauhdillaan. Vauhti on toisinaan hidas ja toisinaan nopea. Hitaina aikoina, kun mitään ei tunnu tapahtuvan, istun aloilleni kuuntelemaan ja katson kun kevät ympärilläni puhkeaa kukkaan.
En suunnittele liikaa, koska suunnitelmat olisivat keinotekoisia. Saatan asettaa tavoitteita, jos ne tulevat aidosti sisältäni, mutta lopputulos on onneksi käsistäni pois. Tietysti mieleni kapinoi tätä uutta ohjastajaa vastaan jatkuvasti. Mieleni haluaa minun vaikuttavan kaikkeen, se haluaa nopeita tuloksia ja vaatii jatkuvasti, että olisin ”järkevä” ja minulla olisi esittää selkeä suunnitelma kaikesta. Mieleni vihaa epävarmuutta ja siksi se vaatii usein hiljaisen äänen tyynnytteleviä sanoja ja kaiken valaisevaa lempeyttä. Epäselvinä hetkinä ikuisuus minussa sanoo, että kaikki tulee järjestymään, vaikka mikään ei olisi selkeää.
Mikään ei ole minulle tällä hetkellä niin tärkeää, kuin luoda tilaa sekä aikaa levolle ja olemiselle. Sellaisina hetkinä, kun mielen hälinä hellittää, ikuisuuden valo pääsee raoista sisään ja pieni ääni alkaa kuiskia. Valo rapistaa pois vanhat rakennelmat ja sen rakkaudessa kasvatan uudet siivet. Ääni kertoo, mikä on minulle totta.
Tänään ymmärrän yhä paremmin, mitä elämä kantaa tarkoittaa.
Solja
Solja on mielenterveys- ja päihdetyön osaamisalan lähihoitajaopiskelija, jolla on oma kokemus päihde- ja läheisriippuvuudesta toipumisesta Minnesota -mallisen hoidon sekä psykoterapian tuella.
